Viime päivinä on käyty paljon keskustelua koulujen
työrauhasta. Itse koulumaailmassa työskennelleenä tiedän, että tilanteet siellä
voivat olla herkkäluontoisia, haastavia ja yllättäviä, kuten missä tahansa
ihmisten parissa tapahtuvassa työssä. Äkillisiin tilanteisiin ja
hienotunteisuutta vaativiin kohtaamisiin ei voi valmistautua harjoittelemalla
valmiiksi mietittyjä vuorosanoja, jokainen vuorovaikutustilanne on
yksilöllinen. Lainsäädännöllä ja ohjeistuksilla päästään pureutumaan
yleisluontoisesti ongelmaan, yksittäiset tapaukset tulevat aina lankeamaan
työtä tekevien yksilöiden parhaan harkinnan varaan.
Ihminen on fyysinen olento. Me luulemme
välittävämme tietoa puhuen, mutta suurin
osa viestistämme välittyy kehomme kautta, sanattomasti. Jos sanallinen ja
sanaton viesti ovat keskenään ristiriidassa, uskomme sanatonta. Suurin osa
näistä sanattomista viesteistä on tiedostamattomia. Kumpikaan keskustelun
osapuoli ei välttämättä huomaa havainnoivansa toisen kehon kieltä, hengitystä,
katseen suuntaa tai sanojen painotuksia, silti kumpikin tulkitsee tilannetta
näiden viestien kehyksessä.
Ihmisillä on luontainen taipumus mukauttaa
kehonkielensä omaksi ryhmäkseen kokemansa ryhmän kehonkieleen, tällöin on
parhaat mahdollisuudet tulla hyväksytyksi ryhmään ja olla herättämättä ei
toivottua huomiota. Ryhmiä ohjatessani istumme usein alku- tai loppupiirissä
tuoleilla tai lattialla. Ryhmän virittymisen toistensa tasolle huomaa, kun
tarkkailee ryhmän jäsenten istuma-asentoa. Todennäköisesti suurin osa pitää
jalkoja samoin päin ristissä, nojautuu taakse yhtä aikaa ja nojaa leukansa
samanpuoleiseen käteen. Vaikka ilmiöstä tulee tietoiseksi, tuntee olonsa silti
hyväksi peilatessaan muun ryhmän kehollista ilmaisua.
Omaa asemaa vuorovaikutustilanteessa ilmaisevaa
kehonkieltä kutsutaan statusilmaisuksi. Periaatteessa kyse on siitä, kuinka
paljon tilaa on valtaa viedä vuorovaikutustilanteessa. Tilaa voi ottaa
käyttöönsä isoilla eleillä, liikkeen rytmillä, puheen voimakkuudella ja
rytmityksellä tai vaikka pelkällä katseella. Kullakin ihmisellä on luontainen
statusilmaisun alue, jolla toimiminen tuntuu luontevalta ja jonka puitteissa
mukauttaa viestintäänsä tilanteen mukaiseksi. Toiset käyttävät luontevasti isoa
statusilmaisua ja kokevat ilmaisun pienentämisen vaikeaksi, toiset taas
luontaisesti vievät mahdollisimman vähän tilaa muilta.
Pelkkä tietoisuus statusilmaisun keinoista avaa
täysin uuden tavan tarkastella ihmisten kohtaamisia. Tutkimalla kokemuksellisin
harjoittein omaa ja toisten statusilmaisua sekä opettelemalla tietoisesti
mukauttamaan omaa kehonkieltään voi ottaa tämän alitajuisesti jo kehoon
ohjelmoituneen ilmaisun käyttöön tehokkaana ja herkkänä työkaluna. Esimerkiksi
laskemalla omaa statusilmaisuaan puheen rytmiä, käsien liikettä tai
katsekontaktin tiiviyttä muuttamalla kohottaa keskustelukumppanin statusta
suhteessa itseensä. Tällä voi olla huomattava vaikutus keskustelukumppanin
kokemukseen kohtaamisesta.
Tuodaan esimerkkimme koulumaailmaan: Opettajan ja
oppilaan välillä on jo valmiiksi järjestelmän sanelema, oletettu arvoasetelma.
Tämän lisäksi molemmilla on oma statusilmaisunsa, joka joko vahvistaa tai
haastaa tätä arvoasetelmaa. Jännittynyt, hiljainen ryhmä voi saada
itsevarmuutta ja rohkeutta, jos auktoriteettiasemassa toimiva aikuinen
asettuukin istumaan alas ryhmän tasolle ja käyttää statukseltaan matalaa kehonkieltä.
Hallittu korkean statuksen ilmaisu voi vaientaa välituntivalvojalle huutelun.
Uhitteleva, kiukkuinen keskustelukumppani voi leppyä ja suostua kompromissiin,
jos vastapuoli joustaa alaspäin statusilmaisullaan samalla kuitenkin oman
kantansa perustellen.
Vaikka
statusilmaisu ei olekaan automaattinen ratkaisu kaikkeen, mielestäni se on
lähes välttämätön väline ihmisten kanssa työtä tekeville. Statusilmaisu on
meille kaikille tuttua; kaikki osaavat sitä käyttää ja tulkita, vaikkeivat
kykenisikään sanoittamaan havaintojaan. Työkaluja työrauhaan tuosta
kehonkielestä saa, kun sen käytön tuo tietoiseksi ja oppii huomioimaan muiden
kehollista ilmaisua.
